Olen seurannut Akonpohjan kolmen lahden vedenlaadun heikkenemistä vuosikymmeniä, mutta tuhoisa kehitys on silmin nähden vauhdittunut viimeisten kymmenen vuoden aikana - ainakin jos on uskomista omiin silmiin ja sieraimiin. Järvessä ei tee enää mieli uida. Kalojakin käydään nykyisin kuulemma pyytämässä isommilta selkosilta.

Minun on mahdotonta arvioida, kuinka paljon tämä järven raju rehevöityminen johtuu esimerkiksi teollisuuden ja maatalouden päästöistä, metsänojituksista tai tukin uitosta. Ongelmalliset päästöt ovat varmasti suurelta osin syntyneet kuluneiden vuosikymmenten aikana, mutta ongelma on vasta nyt todentunut niin, että kuka tahansa voi huomata, että vesi näyttää ikävän samealta ja haisee pahalta.

Akonpohja on minulle tärkeä paikka siksi, että olen viettänyt kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni kesät siellä. Vanhempani ovat rakentaneet meille hyvin rakkaan kesämökin isän kotitilan maille Kylmäpohjan rannalle. Tunnen olevani velvoitettu tähän tehtävään myös siksi, että isän puolen sukuni on asunut Akonpohjassa yli sata vuotta ja järvi on ollut monella tapaa elinehto: Se on ollut tietysti kulkuväylä, mutta se on antanut antimiaan ruokapöytiin. Unohtaa ei sovi myöskään järven virkistyskäyttöä, olenhan minäkin viettänyt lapsuuteni rypläten Kylmäpohjan mutapohjia pelkäämättä.

Nykyisin asun Tapiolassa Espoossa ja vietän mökillä vähemmän aikaa. Paikka on silti minulle äärettömän tärkeä. Tänä keväänä en voinut enää katsella järvelle tekemättä mitään.

Se, miksi olen viivytellyt näinkin kauan, liittyy luontaisen laiskuuteni lisäksi myös ympäröiviin asenteisiin. Vanhempani ovat harmitelleet järven huonoa tilaa jo vuosikausia, mutta toisitoimiin heistä ei ole. Pienellä kylällä on niin vaikea nostaa tällaisia asioita esiin, koska niistä voi syntyä ristiriitoja. Minä en täysin ymmärrä ongelmaa, sillä itse katson nimenomaan olevani kyläläisten asialla. Hehän tästä nykyisestä tilanteesta kaikkein eniten kärsivät.

Aloitin soittorumban ympäristöviranomaisille. Olin henkisesti varautunut selittämään asian monelle, mutta kyllä silti ällistytti, että asia tuli kerrottua seitsemän kertaa erilaisille virkamiehille. Yritin löytää henkilöä, joka olisi suostunut ottamaan järvestä vesinäytteitä. Mahdotonta. Kaiken kaikkiaan ne henkilöt, jotka puheluiden perusteella olisivat jotain asioista tienneet, olivat tietysti juuri tänä päivänä poissa. Pohjois-Savon ympäristökeskuksessa asia vyörytettiin kunnan harteille ja sanottiin, että he voivat sitten avustaa, jos kunta niin haluaa. Hitto, kun en muista, kuka näin sanoi! Kaikkein ymmärtäväisimmin minun huoleeni suhtautui Juankosken kunnan ympäristösihteeri Leena Karppinen, mutta hänkin tuskaili resurssien puutetta, minkä kyllä ymmärrän ottaen huomioon Juankosken kunnan koon.

Päätin kirjoittaa asiasta Savon Sanomien yleisönosastoon ja liittää kirjoitukseeni nettiadressin. Isäni vastusti ajatusta jyrkästi. Hänen mottonsa elämässä on, että "kumpahan vuan mänis kaikkiin kansa hyvästi", ja nyt hän pelkää, että "se nuapursopu männöö".